• Suomi
  • English
  • Русский

Veikko Vasaramäki sekatyömiehenä linnoitustöissä

Minun linnoitustöihin päätymiseni oli oikeastaan melkoinen sattumien summa. Talvisodan päätyttyä oli kotini jäänyt Sortavalaan Neuvostoliiton puolelle ja armeijasta lomalle päästyäni kiertelin erään ystäväni kanssa pitkin Suomea töitä ja uutta asuinpaikkaa etsimässä. Ensi alkuun päädyimme keväällä Etelä-Savoon Rantasalmelle rakentamaan lentokenttää, mutta se oli melko yksitoikkoista työtä, eikä palkkakaan ollut kovin kummoinen. Niin päätimme sitten lähteä etsimään jostain uutta työpaikkaa ja kun olimme Taavetin rautatieasemalla miettimässä uutta suuntaa tulevaisuudellemme, saapui asemalle juna, josta purkautui suuri joukko kaikenikäisiä ukkoja. Minä tietysti vilkkaana ihmisenä menin porukkaa jututtamaan ja he kertoivat olevansa matkalla Virolahdelle linnoitustöihin. Siellä kuulemma tarvittiin paljon työvoimaa ja palkkaakin maksettiin päteville kavereille valtavasti. Me päätimme kaverini kanssa lyöttäytyä mukaan matkaan ja saimme kuorma-auton lavalla kyydin Virolahdelle. Päädyimme Harjun maatalouskoululle ja siellä menimme paikallisen työryhmän toimistolle ja ilmoittauduimme eräälle työporukan rakennusmestarille. Hän halusi aluksi nähdä henkilöpaperimme ja huomattuaan meidän olevan evakkoja, otti meidät ilomielin töihin. Reippaita kavereita kuulemma tarvittiin töissä ja hän kertoi myös hyvin ymmärtävänsä meidän vaikean tilanteemme, johon olimme Karjalan alueluovutusten seurauksena joutuneet.

Olin tehnyt aiemmin jonkun verran rakennusmiehen töitä ja sen ansiosta pääsin aluksi rakentamaan lautaparakkeja muiden kirvesmiesten kanssa. Parakkien valmistumiseen asti asuimme läheisessä riihessä, mutta nopeastihan isolla porukalla saatiin majoitusparakitkin valmiiksi. Majoitus- ja ruokalaparakkien valmistuttua teimme vielä saunankin lähistölle meren rannalle. Taavetin asemalla jututtamani miehet eivät olleet minua huijanneet, sillä palkka tosiaan oli erinomainen. Rantasalmella rakennustyömiehen palkka oli ollut neljä markkaa tunnilta, mutta linnoitustyömaalla se nousi saman tien kymmeneen markkaan! Työsuhde-etuna sain käyttööni jopa omat haalarit. Ne olivat siniset, valmistettu Ruotsissa ja varustettu oikein olkaimilla ja ties kuinka monella taskulla. Sellaisissa vermeissähän kehtasi lähteä edustavan näköisenä tansseihinkin viikonloppuisin! 

Saatuamme parakkien rakennusurakan valmiiksi minut siirrettiin estekivien louhintatöihin. Kivien lohkominen panssariesteiksi tapahtui siten, että kalliosta panostettiin aluksi pitkä, neliskulmainen pätkä kiveä irti. Kun pitkä kivipaasi saatiin rinteestä alas, sen päälle ruvettiin tekemään siksakkia meneviin riveihin reikiä vieri viereen käsiporan kanssa. Kaikenlaisista koneista oli niin paljon pulaa, ettei tuohon työhön ollut mistään irrottaa paineilmaporaa. Käsipora toimi sellaisella periaatteella, että toinen kaveri pyöritti poranterää ja toinen kaveri hakkasi vieressä terää lekan kanssa. Kyllä piti olla melkoinen luotto siihen lekaa käyttelevään kaveriin, ettei se huitonut ohi! Porattuihin reikiin laitettiin kiilat sisään, ja kun niitä tasatahtia kilkuteltiin, pystyi tarkkakuuloinen kaveri äänestä päättelemään, milloin ne olivat oikeassa tiukkuudessa. Sen jälkeen käytiin hetkeksi kahvia hörppimään, ja kun vähän aikaa oli vartuttu, kuului kivestä rasahdus, kun se irtosi pidemmästä pätkästä. Kivien lohkominen ei suinkaan ollut mitään hätäisen kaverin puuhaa!

Estekivien valmistuksesta maksettiin urakkapalkkaa ja siinä hommassa ansioni nousivat kovan työtahtini ansiosta lähes 20 markkaan tunnilta! Työnjohdolla oli tosiaan varaa maksaa ahkerille työmiehille enemmän leveän palkkahaitarin ansiosta, mutta toisinaan sen käyttö aiheutti työporukoiden sisällä vähän ikävämpiäkin ilmiöitä. Kateellisempien mielestä palkkahaitari merkitsi samaa kuin pärstäkerroin. Eräs minun kanssani kiviä lohkonut kaveri hermostui kuulleessaan minun kovasta tuntipalkastani – hän näet tienasi puolta vähemmän kuin minä sillä työtahti hänellä ei ollut kovin kummoinen. Aikansa purnattuaan hän meni meidän rakennusmestarimme puheille ja vaati itselleen samaa palkkaa kuin minulla oli. Tähän rakennusmestari kuitenkaan ei suostunut, vaan kertoi saaneensa tarpeekseen miehen purnaamisesta ja laiskottelusta ja antoi tälle lähtöpassit koko työmaalta! 

Eri urakkaporukoiden kesken syntyi monesti kilpailua estekivien koon suhteen. Toisinaan saatettiin kunnianhimoisesti lohkoa kolmenkin metrin korkuisia kiviä, kun haluttiin saada oman työporukan kaistalle näyttävimmät kivet pystyyn. Tästä antoi kyllä työnjohto meille sitten varsin pian noottia, sillä läpitunkemattoman kivimuurin taaksehan olisi vihollinen helposti kyennyt pesiytymään korsujen konekivääritulelta suojaan ja kaikkein korkeimpia kiviä jouduimme sitten jälkeenpäin myös kaatamaan, että alueella saatiin riittävästi ampuma-alaa. Paikoitellen urakkapalkat kyllä kannustivat joitakin myös fuskaamaan työssä. Esimerkiksi estekiviä pystytettäessä piti maahan kaivaa aluksi metrin syvyinen kuoppa, johon laitettiin hiekasta ja sepelistä pohjalle puolen metrin matkalta perustusta kivelle. Kun työnjohdon silmä sitten vältti, kaivoivat sällit sitten vain puolen metrin kuoppia ja mättivät niihin kiviä suoraan ilman perustuksia. Tällaiselle toiminnalle tosin tuli loppu, kun työnjohto huolestui pystytysporukoiden huikeista urakka-ansioista ja uhkasi puolittaa urakasta maksettavan palkan, jos tahti ei rauhoittuisi. Nykyään entisillä työmailla kierrellessäni olen huomannut, että ne kivet, joihin ei tehty perustuksia, ovat jälkeenpäin monin paikoin kaatuneet. Ne kivet, joissa pohjatyöt on tehty huolella pysyvät varmasti pystyssä iän kaiken. Enimmäkseen porukka teki kyllä hyvin ahkerasti töitä. Talvisota oli monien kohdalla vielä entisestään lisännyt halukkuutta linnoitustöihin lähtemiselle ja kyllä suurin osa porukasta tosiaan teki palkkansa edestä töitä. 

Lottien työmaalla valmistama ruoka oli mielestäni oikein hyvää ja ravitsevaa. Pakkohan sen toki oli ravinteikasta ollakin, kun myös suorittamamme työt olivat poikkeuksetta hyvin raskaita. Jotkut koiranleuat tosin veistelivät esimerkiksi oman herkkuni – makkarakeiton – olevan ”Raatteen suunnan makkarasta”, eli Raatteen tien taisteluissa talvisodassa kaatuneesta venäläisestä hevosesta tehtyä, mutta eipä se omaa ruokahaluani haitannut. Elämä parakkikylässä sujui jouhevasti, kun sieltä sai ruuan ja majoituksen, minkä lisäksi paikalla saattoi pesettää pyykkinsä, korjauttaa vaatteita ja leikkauttaa hiuksensakin. Eipä siinä ollut suuremmin tarvetta työmaakylän ulkopuolelle lähteäkään. Parakit pysyivät asuttavassa kunnossa, sillä meillä oli työmaalla järjestyssäännöt, joissa määrättiin parakkien asukkaita itse huolehtimaan asumuksensa puhtaudesta. Aika kului itselläni kirjoja lukien ja toisinaan myös korttia pelaten, vaikka se kyllä järjestyssäännöissä olikin kielletty. Korttiringissä istuessa pääsi kuitenkin tutustumaan erilaisiin ihmisiin, sai kokea välillä jännitystä ja vapaa-aikakin kului rattoisasti. Minulla pelaaminen ei onneksi missään vaiheessa lähtenyt käsistä, kuten eräillä työkavereillani, jotka pelasivat oman palkkansa pahimmillaan jo ennen tilipäivää. 

Välillä tuli korttipelistä riitaakin – etenkin jos pelin aikana samalla juotiin viinaa, joka sekin oli kiellettyä, mutta ainahan joku onnistui salakuljettamaan pullon työmaalle. Kerran alkutalvesta pääsi käymään niinkin hassusti, että pokeripelin aikana äityi eräs kaveri suuren rahasumman hävitessään syyttämään toista pelaajaa korttihuijariksi niin suureen ääneen, ettemme lainkaan kuulleet työporukan yhteiseksi lemmikikseen ottaman sekarotuisen Topi-koiran räksytystä pihalla. Haukullaan koira aina ilmoitti meille, jos joku oli tulossa parakkiimme, ja silloin tiesimme laittaa kortit hetkeksi pöydän alle piiloon. Nyt sisään kuitenkin paukkasi aivan yllättäen kovalla kiireellä poliisimies kiihtyneessä mielentilassa. Pelästyimme hänen olevan kiukuissaan meidän pokeri-illastamme ja leikinlaskulla koetimme tunnelmaa hieman lievittää. Poliisi ei kuitenkaan tuntunut olevan leikinlaskutuulella, vaan yksitotisesti ilmoitti takavarikoivansa kaikki pelissä olleet rahat, jolloin myös alkuperäinen riitakin tuli ratkaistua. Poliisi oli kuitenkin saapunut työmaalle toisilla asioilla – nimittäin vakoojajahtiin, missä häntä koetimme sitten parhaamme mukaan avustaa. Seuraavana aamuna saimmekin sitten kuulla, että muutaman käänteen kautta poliisi tosiaan oli onnistunut työmaalla liikkuneen vakoilijan käräyttämään, mistä me tietysti olimme tyytyväisiä, eikä rahojen hukkaaminenkaan tämän ansiosta tuntunut enää niin harmilliselta. 

Linnoitustyöt sujuivat noin vuoden niissä viettämäni ajan mukavasti omalla painollaan. Kun jatkosota sitten kesäkuussa 1941 syttyi, lähdin itse työjoukostamme muodostetun linnoitusrakennuspataljoonan mukana Itä-Karjalaan rakennustöihin. Virolahdelle palasin takaisin kesällä 1944, kun meidän linnoitusrakennuspataljoona siirrettiin takaisin Salpalinjalle kohta Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alun jälkeen. Tuolloin meidän kiireellisin tehtävämme oli hirveällä kiireellä tehdä linjalle lisää panssariesteitä ja raivata korsujen eteen kasvaneet näreet pois. Lisäksi tuli saada linjalle aikaan syvyyttä muun muassa rakentamalla minulle täysin uudella menetelmällä pallonmuotoisia majoituskorsuja. Työssä oli mukana jos jonkinlaisia muotteja, pumppuja ja koneita ja pallokorsujen rakentaminen sujui melkein liukuhihnatyönä, sillä yhden korsun sai helposti siirreltävällä kalustolla lähes valmiiksi asti kuudessa tunnissa. 

Pallokorsuista ehdimme tehdä Virolahdelle parikin etu- ja oikaisuasemaa varsinaiselle puolustuslinjalle. Meidän varsinaisten linnoitusrakennusjoukkojen avuksi komennettu työvoima oli kuitenkin jotain aivan muuta kuin välirauhan aikaan. Paljon oli esimerkiksi hermotoipilaita – joita sota-aikaan kutsuimme tärähtäneiksi. He olivat taistelujen aiheuttamasta henkisestä paineesta murtuneet, mutta vaikuttivat monesti olleen iloisia siitä, että kykenivät maanpuolustuksessa olemaan jollain toisella tavalla hyödyksi ja tuntuivat kovasti kiitollisilta minun ymmärtäväisestä asenteestani heitä kohtaan. Lisäksi työvoimana oli vankeja – sekä sota-, siviili- että suomalaisia sotilasvankeja. Tämän porukan saaminen työn äärelle oli jo oma urakkansa! Toisaalta sota-aikana työnjohdolla oli tähän tarkoitukseen käytössä toki myös huomattavasti kovempia kurinpitokeinoja kuin välirauhan aikaan, jolloin työnteosta vastasivat työvelvollisten sijaan siviilit. Ongelmista huolimatta saatiin myös kesällä 1944 vielä paljon aikaiseksi. Syksyllä rauhanteon jälkeen jouduttiin työt sitten ylemmältä taholta tulleen määräyksen nojalla lopettamaan. Jälkeenpäin olen monesti kyllä ajatellut, mikä onni olikaan, kun ei Salpalinjaa koskaan jouduttu taistelussa testiin laittamaan. 

Veikko Vasaramäen työmaatodistus, pohja: Kansallisarkisto (klikkaa isommaksi)

 
suomi