Linnoitustyömailla työskennelleiden rakentajien määrä kohosi välirauhan aikana jatkuvasti ja oli suurimmillaan maaliskuussa 1941, jolloin töissä oli armeijan joukko-osastojen ohella yli 35 000 siviilirakentajaa. Työmailla oli käytössä yli 1 000 kuorma-autoa, noin puolet koko maan kuorma-autokannasta. Työntekijöiden muonituksesta vastasi Lotta Svärd -järjestö, lottia oli sekä muonitus- että toimistotehtävissä enimmillään yli 2 000. Salpa-asema on käytetyn työvoiman määrää tarkasteltaessa edelleen suurin Suomen itsenäisyyden aikana toteutettu rakennushanke. Urakka oli niin suuri, että sen voi eri näkökulmista tarkasteltuna katsoa työllistäneen itse asiassa koko Suomen kansan.
Työsaavutusten vaikuttavuutta lisää entisestään se, että 1940-luvulla linnoittaminen perustui vielä hyvin pitkälti miesvoimaan. Puutavara hankittiin metsästä kirveillä ja käsisahoilla ja erityisesti kenttälinnoitteissa käytettiin paljon pyöreää puutavaraa suoraan maastosta hankittuna. Maankaivussa harvat kaivinkoneet tarvittiin kantalinnoitteiden työmaille, kun taas kenttälinnoitteiden kaivu suoritettiin lapiotyönä. Kallion louhinnassa oli panosreikien tekoon käytettävissä jonkin verran etupäässä Ruotsista saatuja paineilmakäsiporia, mutta tavallisesti esimerkiksi estekivien lohkominen suoritettiin leka- ja käsiporamenetelmällä. Valmiit estekivet vinssattiin kuorma-autojen lavoilta maahan useimmiten käsikäyttöisillä kolmijalkanostureilla. Kuljetukset tapahtuivat kuorma-autojen ohella monesti myös hevosvetoisesti. Kummassakin tapauksessa materiaalin kuljetus perille asti oli varsin hankalaa, sillä linnoitteet tehtiin useimmiten taktisista syistä vaikeakulkuiseen maastoon. Esimerkiksi betoni jouduttiin usein siirtämään kuorma-auton lavalta kottikärryillä vaikeapääsyiseen valukohteeseen.
Tyypillisin Salpalinjan teräsbetonikorsu on konekivääri- ja 20 miehen majoituskorsu, joita rakennettiin yhteensä 168 kappaletta. Peruskalliota hyödynnettiin linnoitustöissä mahdollisuuksien mukaan, sillä rakenteista tuli näin kestävämpiä ja betonin tarve oli vähäisempi. Mikäli kalliota ei ollut käytettävissä, jouduttiin maaperustaisen korsun valuun käyttämään jopa 560 kuutiota betonia. Linnoitustöiden aikaisen – nestemäisten polttoaineiden säästämiseksi useimmiten puukaasuttimella varustetun – kuorma-auton moottori ei tavallisesti kehittänyt kovinkaan paljon tehoa ja kykeni kuljettamaan vain kuution verran betonia valupaikalle. Yhden korsun valuun tarvittiin siis pitkälti yli 500 autokuormaa betonia kuljetettuna betoninsekoittamolta valupaikalle. Korsun rakentamiseen tarvittiin betoniterästä 45 tonnia ja 50 kilon sementtisäkkejä yhteensä 5 000 kappaletta. Kaikkiaan yhden korsun teossa siirrettiin erilaisia massoja noin 10 000 tonnia. Kiviestettä rakennettaessa kykeni 1940-luvun kuorma-auto – samoin kuin hevonen – kuljettamaan kerralla vain yhden noin kolmen tonnin painoisen estekiven estekivityö-maalle. Kiviestettä rakennettaessa kilometrin matkalle pystytettiin keskimäärin 1700 kiveä, joten 225 kilometrin matkalle oli jo lohkottava, siirrettävä ja pystytettävä yhteensä lähes 400 000 yksittäistä estekiveä.
