Siirry suoraan sisältöön
Salpalinja Ilomantsi

Anneli Kyökki muonituslottana linnoitustöissä

Liityin Lotta Svärd -järjestöön 17-vuotiaana. Nuoruuteni vietin Pohjanmaalla, missä järjestöön kuuluminen oli lähes itsestäänselvyys ikäisilleni nuorille naisille. Myös vanhempi siskoni kuului järjestöön ja veljeni oli suojeluskunnassa mukana. 18 täytettyään lottien oli mahdollista päästä komennukselle ja kotipitäjäni päällikkölotan innostamana ilmoittauduin halukkaaksi jo samana päivänä kun vietin 18-vuotissyntymäpäiviäni. Se oli kesäkuun alussa vuonna 1940. Niin minä sitten päädyin melko pian ilmoittautumiseni jälkeen Miehikkälään linnoitustöihin muonituslotaksi. Paikka tuli minulle täytenä yllätyksenä – ei silloin päässyt itse valitsemaan, mihin tuli komennetuksi. Matkustimme ensin junalla Luumäelle ja yövyimme siellä paikallisessa kartanossa, se vasta olikin jännittävää! En ollut aikaisemmin päässyt matkustamaan Pohjanmaan ulkopuolelle lainkaan ja nyt olin päässyt jo melkein toiselle puolelle Suomea. Seuraavana aamuna meitä tultiin hakemaan kuorma-autolla. Auton lavalla saimme kyydin linnoitustyömaalle, missä me lotat majoituimme omaan telttaamme. Niin sitä oli pohjanmaan tyttö päätynyt linnoitustöihin.

Anneli Kyökki muonituslottana linnoitustöissä

Pääkeittäjänä meillä oli noin 30-vuotias paikkakuntalainen nainen, joka oli oikein mukava ihminen. Hän jäi minulle koko keittiöhenkilökunnasta päällimmäisenä mieleen, sillä hän oli minua kohtaan niin kovin ystävällinen. Meidän keittiö oli niin sanotusti riisuttua mallia – toisin sanoen katos. Asumuksenakin oli kangasteltta, jonka muistan tuulisella säällä heiluneen kovasti. Teltassa oli kamiina, mutta ei meidän tarvinnut keskenämme sentään kipinävuoroja jakaa, vaan öiseen aikaan lämmityksestä huolehti tehtävään palkattu mieshenkilö. Telttoja oli käytössä kolme ja niissä majoittui pelkästään lottia, työmiesten teltat olivat jossakin muualla. 

Omaan parakkirakennukseemme pääsimme muuttamaan sen valmistuttua lokakuussa, juuri sopivasti säiden alkaessa kylmetä. Mekin pääsimme lottien kesken maalaamaan parakkien ulkoseiniä. Yleensähän siihen aikaan käytettiin punamultaa, mutta näiden parakkien seinät maalattiin tietysti maastoväreillä naamioimistarkoituksessa. Maalaaminen oli oikein hauskaa puuhaa ja toi vähän vaihtelua arkirutiineihin. Parakeissa oli sängyt kahdessa kerroksessa. Niitä parakkeja ei kyllä kovin lämpimiksi saanut. Kun ne oli rakennettu talvea vasten ja puu oli kosteaa. Pari kertaa kävi niinkin, että yön aikana minulla oli nukkuessa jäätyneet hiukset seinään kiinni! Niitä piti sitten kädellä sulatella seinästä irti, ettei tarvinnut repiä. Teltassa oli kyllä ollut kesäaikaan mukavampi asustaa, siellä oli hyvä ilma ja tunnelma katossa, kun sai keittää kamiinan päällä teetä ja lukea romaaneja myrskylyhdyn valossa. 

Minä olin vasta 18-vuotiaana koko lottaporukan nuorin, seuraavaksi nuorin lotta olikin minua jo kymmenen vuotta vanhempi ja minusta nuorimpana pitivät kaikki muut kyllä hyvää huolta. Oikeastaan ainoa kahnaus, johon jouduin muiden lottien kanssa koko komennuksen aikana, syntyi joululomastani. Halusin mennä jouluksi kotiin, mutta minulle sanottiin, että pääsisin vasta uudeksi vuodeksi takaisin Pohjanmaalle. Se ei minulle sopinut, vaan ilmoitin meneväni kotiin jo jouluksi ja niin minä lähdinkin aatonaattona lomalle lähtevien työmiesten matkassa kuorma-autokyydillä Taavetin rautatieasemalle. Sinne minulle tultiin vielä perästä kovalla kiireellä tuomaan kotimatkalle tarvitsemiani papereita – enhän minä vielä kovin sinisilmäisenä ollut tajunnut, että vaikka vapaaehtoisena töihin olin lähtenytkin, tarvitsisin matkustusluvan kotimatkalleni! Ja kun komennuksella vapaaehtoisina oltiin, niin emmehän me lotat työstämme palkkaakaan saaneet, samanlainen pikkuinen päiväraha meille maksettiin kuin sotilaillekin.

Linnoitustöissä minun tehtävänäni oli työmaan kanttiinin pyörittäminen. Minä vastasin kanttiinissa pullan ja kahvin myymisestä työmiehille. Työaikaa ei oikeastaan ollut erikseen määritelty, mutta luonnollisesti öiseen aikaan kanttiini oli kiinni, eikä siellä muutenkaan toki käynyt asiakkaita kuin ruokatauoilla ja illalla työajan päätyttyä. Moni muu lotta joutui kyllä toisinaan yövuoroonkin, kun esimerkiksi korsua valettiin. Valuahan suoritettiin kellon ympäri ja silloin oli jonkun oltava tarjoamassa työmiehille ruokaa öiseenkin aikaan, että töitä jaksettiin tehdä. Taisivat muut minua nuorimmaista siinäkin mielessä säästellä, kun en itse siihen puuhaan joutunut. Minä sitten vastavuoroisesti muun porukan lemmikkinä ja iloluontoisena ihmisenä jutuillani muita lottia hauskuutin ja viihdytin. Muilla lotilla oli kiertävä lista, jossa oli varattu vähän vaihtelua eri työpäivien tehtäviin: esimerkiksi yhtenä päivänä ruokaa tekemässä, toisena tiskaamassa ja kolmantena kanttiinissa. Minä kuitenkin olin pääasiassa kanttiinivuoroa tekemässä, kai muut katsoivat sen kevyemmäksi työksi minulle joukon nuorimmaisena.

Avoimen luonteenlaadun vuoksi minulla kyllä meni kerran sukset ristiin työmaalla poliisin kanssa. Poliisithan valvoivat, ettei kenelläkään ollut työmaalla viinaa mukana ja kerran kävi niin, että eräällä vanhahkolla työmiehellä oli yskänlääkkeenä viinaa mukanaan, että saisi yöllä helpommin unen päästä kiinni eikä tarvitsisi yskällä muita valvottaa. Poliisit olivat tietysti takavarikoimassa viinaa ja kun minä koetin mennä väliin miesparkaa puolustamaan niin uhkasivat sitten heittää minut ihan putkaan! Enpä sinne kuitenkaan joutunut kun muut lotat olivat minua puolustamassa.

Omassa lottaporukassa me järjestimme myös tansseja. Välillä tanssittiin, toisinaan vaan juotiin kahvia ja kuunneltiin musiikkia, mutta aina me niitä tansseiksi kutsuimme. Muistan joulukuulta 1940, kun presidentti Kyösti Kallio kuoli, että silloin tanssit peruttiin. Emme me niin kauheasti presidentin poismenoa silloin osanneet surra, enemmän suretti suunnitellun illanvieton peruuntuminen. Kerran uskaltauduimme jopa lähtemään erään toisen työryhmän alueelle vierailulle, kun kuulimme, että siellä oltiin järjestämässä tansseja. Löysimme kyllä perille, mutta paluumatkalle emme muistaneetkaan enää oikeaa reittiä ja eksyimme jollekin metsäpolulle. Silloin kyllä jännitti kovasti, mutta onneksi meidät löysi joku lähistöllä ollut sotilaiden vartioporukka, joka opasti meidät sitten omaan majoituspaikkaamme. Kovasti sotilaat olivat meille vihaisia, kun olimme salaa lähteneet liikenteeseen – emmehän me olisi saaneet oman työmaamme ulkopuolelle lähteä hortoilemaan. En sitten tiedä, olivatko vihaisia ihan tosissaan vai esittivätkö vaan, mutta meidän päällikkölotan korviin ei tieto meidän seikkailustamme onneksi ainakaan päätynyt.

Työmaan ruokala oli kanttiinin kanssa samassa parakissa. Ruokasalissa istumapaikkoja oli hurja määrä, sillä yhteen pitkään pöytään mahtui ainakin 20 ruokailijaa ja näitä pöytiä siellä oli kymmenen kappaletta yhteensä. Ruuan valmistaminen tapahtui keittokatoksessa pihalla, missä se olikin kesäaikaan kätevää ja turvallisempaakin kuin talon sisällä. Myöhemmin kyllä valmistui keittolalle ihan omakin parakkirakennus, jossa oli ainakin seitsemän suurta keittolevyä, joilla ruokaa tehtiin. Ruokalajeina oli muun muassa lihakeittoa, hernesoppaa ja makaronivelliä. Joskus tehtiin kastikettakin, jota sitten perunan kanssa tarjottiin. Ja oli myös sellaista ruokaa, jota pylsyksi sanottiin, siihen jauhettiin kaikki sian tai lehmän sisäelimet keuhkoista alkaen lihamyllyssä ja tehtiin kastiketta. Se ruoka saavutti suuren suosion työmiesten keskuudessa, mutta nykypäivänä ei sellainen taitaisi ihmisille oikein maistua. Pula-aikana tietysti piti kaikki käytettävissä olevat ruuanlähteet hyödyntää ja tehdä ravitsevaa ruokaa, koska työkin oli niin kovin raskaita.

Varsinaisesta ruuan valmistuksesta vastasi aina sama keittäjä, mutta olin minäkin apuna monesti esimerkiksi kuorimassa perunoita, pilkkomassa kaalia tai hakemassa ruokatarvikkeita Taavetin asemalta. Joskus tuotiin Taavetista kuorma-auton lavalla kokonainen sian tai lehmän ruhokin työmaalle! Välillä käytiin lähiseudun taloistakin ostamassa juureksia tai kananmunia ruokaa varten. Vesi piti keittiölle kantaa parinsadan metrin päästä kaivolta, sillä vesijohtoa ei ollut käytössä. Vettä saikin kantaa reilusti – tarvittiinhan sitä sekä ruuanlaitossa että astioiden pesemiseen. Onneksi meillä oli veden- ja puiden kannossa myös nuoria paikkakunnan poikia apuna. Minä hääräsin mielelläni monessa mukana, kun toisinaan siellä metsän keskellä tahtoi aika käydä pitkäksi. Herätykset olivat välillä melko aikaisia. Kun isolle porukalle ruvettiin aamupuuroa laittamaan, piti jo kahdelta aamuyöllä nousta ylös laittamaan tulia valtavan kattilan alle! 

Emme me lotat olleet ainoita naisia linnoitustyömailla. Siellä oli myös siivoojia, jotka oli palkattu pitämään työmaiden parakkeja asuttavassa kunnossa. Lisäksi oli pesijöitä ja pyykkäreitä, jotka toimivat työmaalla itsenäisinä yrittäjinä. Lotat puolestaan työskentelivät toimistohommissa, ruokapuolella ja sairaanhoitajina, joita kutsuttiin siihen aikaan tippatädeiksi. Kun jatkosota alkoi, kävin minä uudelleen kotilomalla – edellisestä käynnistä ennättänyt vierähtää jo puoli vuotta – minkä jälkeen sain uuden komennuksen ja siirryin Itä-Karjalaan tällä kertaa linnoittajien sijasta sotilaita muonittamaan. Kaiken kaikkiaan meidän lottien kesken linnoitustöissä vallitsi hyvä henki, puhallettiin yhteen hiileen ja jälkeenpäin on sitä reissua tullut muisteltua hyvillä mielin. Työtoverit olivat minua kohtaan oikein mukavia ja pääsin kokemaan kaikenlaista jännittävää ja näkemään maailmaa vähän muualtakin kuin Pohjanmaalta käsin.

Muonituslotta Anneli Kyökin työmaatodistus
Anneli Kyökin työmaatodistus, pohja: Kansallisarkisto