Muutama viikko talvisodan päättymisen jälkeen minut päästettiin armeijasta lomalle ja oikeastaan suoraan varuskunnasta lähdin takaisin entiselle työpaikalleni Helsinkiin. Olin ennen sotaa ollut Lemminkäisellä asfalttitöissä, mutta kun pääsin entisen pomoni puheille, kertoi hän minulle, että maasta oli asfaltti käytännössä lopussa, joten teiden rakennusurakoitakaan ei ollut tämän vuoksi tarjolla. Minä siinä jo vähän masennuin, että sodasta palattuaniko joutuisin työttömänä vetelehtimään, mutta pomo kertoi, ettei hätä ollut tämän näköinen. Hän oli nimittäin puskaradion kautta saanut vihiä, että Myllykoskelle oli perustettu Linnoitustoimisto, joka puuhasi jonkinlaista uutta ”Mannerheim-linjaa” maan uudelle itärajalle. Olin itse ollut talvisodassa juuri Karjalan kannaksella mukana Mannerheim-linjalla käydyissä taisteluissa, ja siellä olin huomannut, millaisen voimanlisän vahvat betoniset linnoitteet tarjosivat ylivoimaista vihollista vastaan. Täytyy sanoa, että olo oli huomattavasti turvallisempi vahvassa betonikorsussa, kuin taivasalla poterossa luoti- ja kranaattitulessa. Tietysti halusin olla mukana myös uuden itärajan turvaksi rakennettavan puolustuslinjan linnoitustöissä ja johtajan neuvosta viisastuttuani, lähdin oikopäätä Myllykosken Linnoitustoimistoon työtä kysymään.
Myllykoskella eräs herrasmies otti minut mielihyvin töihin kerrottuani hänelle aiemmasta kokemuksestani asfaltti- ja betonitöissä. Kokemukseni puolesta sovin kuulemma hyvin Virolahdelle perustettavan suomalaisen työporukan rakennusmestariksi. Hän neuvoikin minua lähtemään heti seuraavalla autokyydillä Harjun maatalouskoululle Virolahdelle ja ilmoittautumaan siellä paikalliselle ruotsalaiselle insinöörille. Kauaa en joutunutkaan odottelemaan, kun oli jo seuraava tavarakuljetus kohti Virolahtea lähdössä Myllykoskelta ja muutaman tunnin köröttelyn jälkeen olimmekin jo Harjun koululla. Minun piti etsiä käsiini työmaainsinööri Jonsson, mutta aluksi minulla oli hieman vaikeuksia löytää perille, sillä Harjun alueella kaikki tienviitat olivat ruotsiksi ja minun karttani suomalainen. Ruotsalaisethan olivat tuolla alueella joitakin viikkoja aiemmin jo aloittaneet linnoitustyöt ennen suomalaisten saapumista ja siksi myös työmaat olivat alkuvaiheessa tyystin ruotsinkielisiä – tulitikkuaskitkin olivat ruotsalaisia. Ensi yrittämältä päädyinkin rakennusinsinööri Jonssonin sijasta pääinsinööri Janssonin toimistoon! Jansson kuitenkin ystävällisesti opasti minut oikeaan suuntaan Jonssonin luo.
Työrupeaman aluksi pitivät ruotsalaiset meille tuleville työmaiden rakennusmestareille kattavan kurssin kallionlouhinnasta. Ruotsissahan oli siltä alalta jo melkein tuhannen vuoden mittainen kokemus ja Suomenlahden rannikolla – Salpalinjan alkupaikalla – pidetyllä kurssilla meille opetettiin uusin louhintamenetelmä, jolla saatiin tehtyä käytännössä aivan pystysuoria seiniä kallioon. Menetelmä oli vasta kehitetty, eikä sitä ollut koskaan ennen Suomessa käytetty. Ruotsalaiset alan erikoismiehet sitten siirsivät osaamisensa myös meidän suomalaisten käyttöön. Heillä oli kai tiedossa, ettei komennus Suomessa jäisi kovin pitkäksi, sillä Saksa oli noihin aikoihin hyökännyt Norjaan. Tämän vuoksi ruotsalaistenkin oli piakkoin lähdettävä takaisin kotiinsa maan turvallisuustilanteen muututtua radikaalisti. Heidän käyttämäänsä louhintamenetelmää nimitettiin rakoammunnaksi. Siinä kallioon tehtiin pystysuunnassa reikiä joko paineilmaporalla tai käsiporalla, jotka myös olivat linnoitustöissä kalustopulan vuoksi laajalti käytössä. Reikiä porattiin vieri viereen ja ne täytettiin ylös asti vuoronperään dynamiittia ja puukeppejä reikään pudotellen. Kun nämä lataukset sitten räjäytettiin vaikkapa sähkönallin kanssa kaikki yhtä aikaa, saatiin kallio lohkeamaan oikein hienosti ja suoraan. Samaa menetelmää käyttäen voitiin kallioon louhia myös taisteluhautaa. Silloin porattiin kahteen vierekkäiseen riviin reikiä, jotka panostettiin ja niiden väliin vielä yksi rivi reikiä, joita ei panostettu. Kun sitten ulommissa riveissä olevat panostukset räjäytettiin, saatiin niiden väliin syntymään keinotekoinen halkeama, johon voitiin louhia kapeaa ja jyrkkäreunaista taisteluhautaa. Päteviä kavereita nuo ruotsalaiset! He myös kohtelivat meitä suomalaisia erittäin ystävällisesti eivätkä olleet lainkaan ylimielisiä, vaikka siihenkin heillä varmasti olisi ollut mahdollisuus. Kai heillä oli aika tavalla myötätuntoakin meitä kohtaan, kun olimme joutuneet aluelaajennuksia hamuavan suurvallan naapuriksi. Toisaaltahan suomalaisten linnoittaminen oli heidän näkökulmastaan sitten myös turvaamassa Ruotsin omaakin itärajaa – ettei naapuriin tulisi ihan käden käänteessä Neuvostoliitto. Siinä meren rannalla oli hyvät puitteet näiden louhintatapojen harjoitteluun ja minä pääsin sittemmin itsekin näitä menetelmiä opettamaan myös uusille linnoitustyöntekijöille.
Korsukuoppien ja taisteluhautojen louhinnan ohella louhittiin myös estekiviä panssarivaunujen pysäyttämistä varten. Panssariesteen rakentaminen oli itse asiassa kaikkein kiireellisin homma linnoitustöiden alkuvaiheessa. Estekivet olivat paljon suurempia, kuin mitä Mannerheim-linjalla oli tullut vastaan. Siellä ne eivät olleet tarpeeksi korkeita pysäyttämään uusimpia valtavan kokoisia vihollisvaunuja. Talvisodassahan oli monesti käynyt niin, että kun ei ollut tykkejä laittaa korsuihin, vaan pelkkiä konekivääreitä, saattoi panssarivaunu ajaa ampuma-aukon eteen ja silloin vihollisen jalkaväki pääsi taas vapaasti liikkumaan, konekivääri kun ei panssariin tehonnut. Siksi oli kova kiire pystyttää kiviesteet, jotta korsut eivät jäisi tosipaikan tullen käyttökelvottomiksi. Ihan ensimmäiseksi kiviesteet pystytettiin pelloille ja teiden kohdille, sillä siellähän panssarivaunun on helpointa liikkua. Metsiin kiviä ei ensihätään ollut niin kova kiire saada, vaikka kyllä kiviestettä sitten myöhemmin metsäänkin rakennettiin.
Työtahti suomalaisilla työmiehillä oli erinomainen. Paljon on puhuttu siitä, kuinka suomalaiset työmiehet vetävät lonkkaa aina tilaisuuden tullen, mutta sen suhteen ei kyllä linnoitustöiden aikaan ollut yleensä erityisemmin ongelmia – etenkin kun laiskottelijoille annettiin pikaisesti lähtöpassit työmaalta! Tietysti asiaan varmasti vaikutti sekin, että suuri osa työmiehistä oli vasta hiljattain kokenut talvisodan ja avoimissa asemissa tykkitulessa kyyhöttämisen aiheuttaman turvattomuuden tunteen. Senkin vuoksi oli työmotivaatio varmasti korkea – uskoa oman puolustuksen kestämiseen myös tulevaisuudessa sai huomattavasti lisää, kun oli näkemässä, kuinka tiheät kiviesteet ja paksuseinäiset teräsbetonikorsut metsien keskelle kohosivat. Korsua rakennettaessa saattoi valussa helposti vierähtää parikin vuorokautta. Ne olivat rakennusmestarillekin raskaita rupeamia, sillä oli tietysti kokoajan oltava vieressä vahtimassa, ettei valussa mikään mennyt pieleen. Kesällä betonia oli jäähdytettävä vedellä ja talvella puolestaan koetettava lämmittää, jotta betoni lähti kovettumaan oikein. Pienikin virhe valussa saattoi johtaa helposti siihen, että koko miljoonia markkoja vaatinut rakennusurakka osoittautuisi työajan ja rahojen tuhlaamiseksi.
Valu oli tietysti suoritettava yhtä kyytiä loppuun kun se oli kertaalleen käynnistetty. Muuten tuli betoniin saumakohtia, jotka olisivat heikentäneet koko rakenteen kestävyyttä pommituksessa. Pienikokoisimmat miehet ryömivät laudoista rakennetun korsun valumuotin sisällä ja koputtelivat seiniä, jotta betoni levisi tasaisesti koko muottiin. Ylhäällä puolestaan oli voimakkaita kavereita käyttämässä täryttimiä ja kankia, joilla betonin tasaista laskeutumista muottiin myös edistettiin. Betonin sullominen rautakangen kanssa oli tietysti raskasta puuhaa, ja ainoa pinnaamistapaus, joka minulle linnoitustöiden aikana tuli vastaan, tapahtui erään sullomishommissa olleen sekatyömiehen kohdalla. Työmailla tarvittiin paljon työvoimaa ja tietysti kunnon kansalaisten joukkoon oli työmaille eksynyt myös esimerkiksi entisiä vankeja ja vastaavaa porukkaa. Tässä tapauksessa kyseessä oli nimenomaan entinen linnakundi, joka koetti päästä betonin sullontahommissa helpommalla pitämällä rautakankeaan paikallaan betonin seassa ja liikuttelemalla pelkästään käsiään vartta pitkin. Tällöin tietysti näytti siltä, että hän paiski kovasti hommia, vaikkei todellisuudessa tehnyt yhtään mitään! Kaveri ei kuitenkaan ollut mikään ruudinkeksijä, eikä siksi hoksannut, että kun betoni kovettuu, myös paikallaan oleva rautakanki jää betoniin kiinni. Kun asia hänelle valkeni, totesin, että mikäli hän saisi nykäistyä rautakangen pois betonin seasta, saisi hän jäädä töihin. Aikansa ukko jaksoi kankea voimiensa takaa nykiä, mutta eihän se tietenkään enää mihinkään betonista irronnut. Niinpä annoin sille sällille lähtöpassit linnoitustöistä, eikä vastaavia tapauksia enää jatkossa sattunut.
Linnoitustöiden salaamiseen viholliselta kiinnitettiin tietysti paljon huomiota – varsinkin sellaisen ikävän tapahtuman jälkeen, kun erääseen naapurityömaan varastokoppiin oli yöllä murtauduttu ja sieltä oli varastettu kokonainen nippu rakennussuunnitelmia. Suurin osa työntekijöistä oli tietysti siviiliurallaan tottunut siihen, ettei työssä tarvittavien piirustusten ja muiden papereiden piilotteluun ollut tarvetta, mutta linnoitustöissä asia oli tietysti aivan toisin. Tapauksen tultua ilmi lähetettiin Myllykosken Linnoitustoimistosta tiuhaan tahtiin ohjeita siitä, kuinka salaisia papereita tulisi käsitellä ja säilyttää. Asiasta kuultuaan oli kuulemma itse linnoitustöiden johtaja Hanell ollut kiukkuinen kuin ampiainen! Minullakaan ei koskaan ollut esimerkiksi korsua rakennettaessa käytössäni kuin sen nimenomaisen laitteen rakennuspiirustukset, joita en myöskään saanut näyttää kenellekään muille. Työmaalla tarvitsemani paperit vein sitten aina yöksi työmaan toimistoon lukkojen taakse arkistokaappiin säilytettäväksi. Kaikkia työntekijöitä myös valvottiin tarkkaan. Minunkin työmaallani kävi pariin otteeseen valtiollisen poliisin etsivä tarkastamassa työntekijöiden tietoja. Valpon suunnalta sitten moneen kertaan esitettiinkin vaatimuksia esimerkiksi kommunistien tai sisällissotaan punaisten puolella osallistuneiden työmiesten irtisanomisesta poliittisesti epäluotettavina. Irtisanomisen todellista syytä en tietysti saanut missään nimessä potkut saaneille kertoa. Meitä rakennusmestareita tällainen kovasti harmitti, sillä monesti poliittisesti epäluotettavina pidetyt olivat oikein hyviä työmiehiä ja annoimmekin Valpolle palautetta, jossa todettiin, että talvisodan jälkeen olivat poliittisen luotettavuuden rajat muuttuneet, ja sisällissotaan ”väärällä puolella” osallistuneetkin olivat aivan kelpoja työhön. Tämä lausuntomme jonkin verran heidän esittämiään vaatimuksia sitten hillitsikin!
Jotkin rakennusmestarit tuntuivat olevan hieman herkkähipiäisempiä kuin minä, eivätkä juuri sietäneet arvostelua. Kun työmies oli moittinut erästä rakennusmestaria korsun lattian valussa tehdystä virheestä, loukkaantui itseään erehtymättömänä pitänyt rakennusmestari niin verisesti, että päätyi piilottamaan kaikki työmaalla tarvittavat työkalut johonkin, ilmeisesti tällä tavoin todistaakseen oman korvaamattomuutensa työmaalla. Kun pimahtanut rakennusmestari ei suostunut työkalujen sijaintia kenellekään kertomaan, oli paikalle lopulta kutsuttava poliisi, joka pätevänä etsivänä sitten löysi työkalujemman erään majoitusparakin alta ja antoi yhteistyökyvyttömäksi osoittautuneelle rakennusmestarille potkut. Kerroin tälle poliisille tapauksen selvittelyn yhteydessä myös epäilyistäni siitä, että joku liikkui työmaalla urkkimassa linnoitustöitä. Olin näet eräänä iltana työpapereita toimistolle viedessäni huomannut jonkun kurkkimassa toimiston ikkunasta sisään. Kurkistelija ennätti kuitenkin paeta metsään, ennen kuin ehdin tavoittamaan häntä. Jämpti poliisimies lupasi ottaa asian selviteltäväkseen. Näiden selkkausten jälkeen linnoitustyöt sujuivat jouhevasti aina jatkosodan alkuun asti, jolloin minut lähetettin rintamalle erään pioneerikomppanian päällikkönä. Näissäkin tehtävissä tuli rakennusalan kokemukseni sitten monesti hyötykäyttöön.
