Meillä oli maatila Miehikkälässä kun talvisodan jälkeiset linnoitustyöt käynnistyivät kevättalvella 1940. Itse olin tuolloin 14-vuotias ja muistan hyvin, kuinka lumien keväällä sulaessa alkoi kotitaloni pihapiirissä liikkua paljon miehiä monenlaisissa tehtävissä. He tekivät karttoihinsa merkintöjä ja enpä tuolloin vielä osannut arvata, että nuo merkinnät heidän kartoissaan tulisivat muuttamaan näkymiä myös kotipihassani aika tavalla. Alkukesästä pihaamme kaartoi kaksi kuorma-autoa, joiden kyydistä laskeutui iso lauma miehiä ja neljä heidän mukanaan ollutta lottaa. Pihaan saapui myös kenttäkeittiö, pitkiä pöytiä ja suuri määrä kaikenlaista rakennustavaraa. Rakennusmiehistä osa aloitti parakkien rakennustyöt, kun taas toinen porukka alkoi kaivaa pihallamme.
Eihän meiltä silloin kukaan tullut lupia kaivelemiseen ja rakennustöihin kysymään, oli kyseessä sitten viljapelto tai oma pihamme. Meidän riihikin piti purkaa pois linnoitteiden tieltä ja melkein koko piha tuli ympäröidyksi taisteluhaudalla. Mutta ei meidän perheestä eikä kyllä naapuritaloistakaan kukaan valittanut, ihminen sopeutuu kaikenlaiseen, kun ei muutakaan voi. Ja kyllähän me tiesimme, että kun raja linnoitetaan vahvasti, ovat mahdollisuudet tilan säilymiseen omissa käsissämme huomattavasti paremmat kuin ilman linnoittamista, mikäli naapurimaasta lähdettäisiin uudelleen aluelaajennuksia väkipakolla hankkimaan. Monesti mietin myös, että millä ihmeellä ne kaikki ihmiset olisivat välirauhan aikana leipänsä ilman linnoitustöitä hankkineet. Etenkin karjalaisia evakkoja oli töissä paljon mukana. Heiltähän oli talvisodassa kotiseutu ja elinkeino mennyt ja siinäkin mielessä oli hyvä, että linnoitustöissä pääsivät leivänsyrjään kiinni, vaikka paikallisille niistä vähän haittaa koituikin.
Rakennusporukan majoittamiseksi oli meidän aitat tyhjennettävä kovalla kiireellä. Aluksi meillä majoittui vain 12 miestä ja neljä lottaa, mutta väkeä tuli kaiken aikaa lisää, niin että lopulta kaikki ulkorakennukset olivat porukkaa täynnä ja heinäladotkin majoituskäytössä. Kerran laskin, että ennen kuin linnoittajat saivat parakkikylänsä valmiiksi, majaili meidän nurkissa yhteensä 150 henkeä. Jälkeenpäin olen kyllä kovasti ihmetellyt, ettei minkäänlaisia onnettomuuksia sattunut. Esimerkiksi yksikään rakennuksista ei palanut, vaikka siihen aikaan melkein kaikki polttivat vielä tupakkaa, sisätiloissakin tietysti. Väkeä oli meidän kylän lisäksi myös muuallekin Miehikkälään ja Virolahdelle saapunut hurjat määrät. Näiden siviilirakentajien lisäksi sotilasosastojakin liikkui joka puolella tuhka tiheään. Suuria teräsbetonikorsuja rakennettiin tarvittaessa kellon ympäri ja töissä tarvittiin tietysti myös sähköä. Meidänkin mäelle vedettiin sähkölinjoja ristiin rastiin ja lopulta koko pihapiiri muistutti suurkaupunkia, sillä joka puolella oli valoja.
Meillä oli linnoittajiin hyvät välit. He auttoivat paikkakuntalaisia maataloustöissä ja meidänkin puimakoneeseen rakensi eräs Turusta kotoisin ollut sotilas olkilietson, joka oli meille täysin uusi laite ja osoittautui erittäin käyttökelpoiseksi. Siinä kevättalvella sattui sellainen hauska tapaus, että olin palaamassa pelloilta kotiin reen kyydissä ruotsista saamaani turkkiin pukeutuneena. Vastaan tuli kolme upseeria, jotka kai luulivat minua komeassa turkissani suureksikin sotaherraksi, kun vetivät kättä lippaan. Minä en sitten viitsinyt pilata vaikutelmaa, vaan laiskanpuoleisesti tuohon tervehdykseen vastasin. Siitä sain sitten ajatuksen, että kun kerran aikuiseksi uskottiin, niin voisinhan minäkin jonkinlaisia lisätienestiä lähteä linnoitustöistä itselleni hankkimaan. Marssin eräänä päivänä työmaatoimistolle sitten töitä kyselemään ja ikäni valehtelemalla onnistuin niitä myös saamaan. 18-vuotiashan siinä olisi kai periaatteessa pitänyt olla, mutta olin sen verran pitkäkasvuinen ikäisekseni, että menin jo 14-vuotiaana täysi-ikäisestä. Ja eihän siihen aikaan ollut samanlaista työsuojelulainsäädäntöä kuin nykypäivänä – ei toimistolla juuri noteerattu, vaikkei minulla ollut minkäänlaisia papereitakaan esittää, ja sehän sopi minulle mainiosti.
Minut laitettiin työmaalla porapojaksi, mikä tarkoitti sitä, että kannoin kalliota porattaessa tylsyneet kiviporat työmaan sepän pajalle teroitettaviksi ja pajalta taas takaisin työmaalle käyttöön. Se olikin raskaampaa työtä kuin osasin arvata. Porakanki painaa reilun neljä kiloa metriltä ja pisimmät porat olivat yli viisikin metriä pitkiä. Pitkiä poria tarvittiin, kun kalliotakin oli paikoitellen louhittava esimerkiksi korsukuoppaa louhittaessa kovin syvältä. Teriä piti kantaa kummallakin olkapäällä, joten kun pari kankea otti kannettavaksi, oli harteilla hyvinkin nopeasti jo 50 kiloa tavaraa. Kanget oli vietävä porauspaikalta melko epätasaisessa maastossa metsäpolkuja myöten monien satojen metrien päähän sepän pajalle. Matkaa raskaan kuorman kanssa kertyi helposti puolikin kilometriä edestakaisin. Ajattelin itsekseni, että sellaiseen hommaan olisi sopinut paremmin joku aikuinen raavas mies, mutta kai ne työmaalla arvasivat, ettei minulla vielä ollut riittävästi ikää ja ammattitaitoakaan juuri muunlaiseen työhön kuin poranteriä kantamaan. Ja oikeassahan he olivatkin. Nopeasti niitä teriä kantaessa toki voimat sitten lisääntyivät, kun vaan tottui työhön. Työmaalla oli minun lisäkseni pari muutakin paikkakunnan poikaa porakankia kantamassa.
Porapojan hommat olivat niin sanotusti liukuhihnatyötä, eihän kivipora kovin pitkään terävänä säily, kun sitä kallioon isketään ja uusia teriä sai jatkuvasti olla kantamassa sepälle teroitettavaksi ja takaisin työmaalle. Poranterät olivat kuusikulmaisia, vähän sellaisen tähtikuvion mallisia. Aina aluksi seppä kuumensi minun tuomani terän ja sen jälkeen teroitti sen vasarallaan. Sen jälkeen terä oli vielä karkaistava kuumentamalla teräs ensin hehkuvan kuumaksi ja sitten nopeasti jäähdyttämällä se vedessä. Näin poranterät saatiin kestämään niihin käytössä kohdistunutta kovaa rasitusta. Sepällä oli puuhassaan apuna pari nuorempaa kaveria, joista kutsuttiin sepän sälleiksi. Heidän tehtäviinsä kuului muun muassa ahjon kuumentaminen palkeita käyttämällä. Eihän terä karkaisusta huolimatta kovin pitkään kovaa kalliota poratessa terävänä kestänyt ja me kolme porapoikaa onnistuimme kyllä pitämään sepän jatkuvasti työn touhussa. Porattavaakin oli paljon, sillä työmaalla louhittiin korsukuoppia kallioon ja lohkottiin estekiviä. Taisteluhautaakin tehtiin räjäyttämällä kallioon, joten terävien porien tarve oli suuri.
Olin minä kerran asianmukaisten paperien puuttumisen vuoksi joutua hankaluuksiin poliisin kanssa työmaalla. Rotevan näköinen poliisimies tuli minulta näet kerran tivaamaan, oliko minulla henkilöpapereita mukanani, epäili minua kuulemma aivan liian nuoreksi tekemääni työhön. Minä sitten valehtelin yhtä sujuvasti kuin töihin hakeutuessani olevani jo 18-vuotias ja vielä kaupan päälle vielä senkin, että olin muka evakko ja henkilöllisyystodistus oli jäänyt talvisodan syttyessä kotiin lipaston laatikkoon evakkoon lähtiessäni. Hetken aikaa poliisi tuntui pohtivan, edellyttikö tilanne häneltä jatkotoimia, mutta totesi lopulta, että olinpa minkä ikäinen hyvänsä, näytti porien kantaminen sujuvan luontevasti, joten hän katsoisi toimintaani sormien läpi. Hän kyllä suositteli minua käymään Haminassa hoitamassa henkilöllisyyspaperini uudelleen kuntoon, mikä tietysti ei ollut todellisuudessa tarpeen. Minusta tuntuu, että tuossa tilanteessa minun pelastukseni koituivat lotat, jotka kiiruhtivat tarjoamaan poliisille kahvia huomattuaan tämän saapuneen työmaalle.
Kävin töissä kotoa polkupyörällä. Työmatkaa kertyi sellainen reilu kymmenen kilometriä suuntaansa. Omat eväät vein töihin pyörän tarakalla, sillä vanhemmat olivat kuulleet linnoitustyömaiden parakkikylissä vietettävän melko räyhäkästä elämää, eivätkä tästä säikähtäneinä halunneet päästää minua työmaan ruokalaan aterioimaan. Samasta syystä ei tullut työmaakylään muuttaminen minulle tietysti kysymykseenkään, vaikka kovasti minua olisi kiinnostanutkin päästä näkemään, että millaista se meno siellä loppujen lopuksi oli, kun sitä paikkakunnalla niin kovasti kauhisteltiin. Porapoikana saamaani palkkaa en jaksa ihan tarkalleen muistaa, mutta jos sanon sen olleen jotain 100 ja 200 markan väliltä, niin tuskin kovin paljoa valehtelen. Se oli siihen aikaan 14-vuotiaalle pojalle iso raha, vaikkei nykypäivänä kovin paljolta kuulostakaan. Sota-aikaan rahan arvo tietysti oli aivan toinen kuin nykyään ja itse asiassa 100 markallakin sai nuori mies hankittua kaikenlaista tarpeellista tavaraa paikkakunnan osuuskaupasta. Esimerkiksi Helsingin Sanomien irtonumero maksoi siihen aikaan 50 penniä, eli puoli markkaa. Perheeni sai linnoitustöiden kautta muitakin lisätuloja. Parakkikylien valmistumisen jälkeenkin meille näet jäi kortteerimajoitukseen pari vanhempaa työmiestä. Ilmeisesti hekään eivät perheellisinä miehinä nähneet työmaakylän ajoittain meluisaa ja vauhdikasta parakkielämää kovin houkuttelevana vaihtoehtona. Meillä he majoittuivat vierashuoneeseemme ja maksoivat luonnollisesti myös käyvän hinnan majapaikastaan. Sama menettely oli käytössä monissa muissakin kotikyläni talouksissa. Meiltä myytiin linnoitustyömaan keittiöön maitoa ja syksyn tullen myös perunoita ja porkkanoita, mistä myös saatiin asiallinen maksu. Meidän pellolle pystytettiin pitkä pätkä kiviestettä, mistä luonnollisesti oli maanviljelykselle kovasti haittaa. Isäni kävi asian tiimoilta melko pitkän paperisodan Linnoitustoimiston kanssa, mutta sai lopulta asiallisen rahakorvauksen. Samoin rahallinen korvaus saatiin meidän mailtamme linnoitustöitä varten kaadetusta puutavarasta.
Työmaan seppä jäi minulle mieleen pätevänä kaverina. Varsinainen porien teroittaminenhan oli varsin yksinkertaista työtä, jonka olisi osannut tehdä jokainen asiaan perehtynyt, mutta terän karkaiseminen kysyi ammattitaitoa. Juuri tässä hommassa hän olikin taitava ja sen myötä myös arvostettu henkilö työmaalla, sillä kestävät poranterät olivat luonnollisesti kallionporauksessa erittäin tarpeellisia. Hän oli nuori mies, parikymppinen vasta, mutta kuitenkin hyvin taitava työssään ja reilu myös minua kohtaan. Seppä ei meitä porapoikia höykkyyttänyt, vaikka nuoria olimmekin, tiesi kai että raskasta oli meidänkin työmme. Kun jatkosota syttyi kesäkuussa 1941, muutettiin työryhmä linnoitusrakennuspataljoonaksi ja lähetettiin rintamalle rakennustöihin. Seppä lähti heidän mukaansa ja minäkin palasin kotitilan tuttujen maanviljelypuuhien ääreen. Tehtävää kotona minulla olikin nuoremman veljeni kanssa paljon, kun isäkin oli komennettu rintamalle. Itse en sotaan koskaan joutunut, vaikka läheltä piti, sillä kesällä 1944 astuin varusmiespalvelukseen ja joukko-osastoani oltiin jo lähettämässä rintamalle, kun tuli tieto aselevon voimaanastumisesta saavutti meidät syyskuun alkupäivinä. Välirauhan aikana rakennetut kiviesteet ovat tuossa meidän pellolla vieläkin pystyssä ja olen minäkin niitä vanhemmiten maanviljelyshommissa välillä kironnut, mutta samalla myös arvostanut. Niiden pystyttämiseksi tehtiin paljon tärkeää työtä, johon pääsi itsekin osallistumaan. Ja olihan se näin jälkeenpäin ajateltuna hyvä tilaisuus ja jännittävä kokemus nuorelle pojalle päästä ensimmäiseen oikeaan työpaikkaan ja ansiohommiin kiinni linnoitustöissä.
