Talvisodan aikana oma joukko-osastoni oli huvennut melko harvariviseksi, mutta me ”ohiammutut” olimme sodan jälkeen sijoitettuina kotipaikkakunnalleni Lappeenrantaan. Joukostamme kolme miestä – minä mukaan luettuna – saivat komennuksen siirtyä Virolahdelle ja ilmoittautua siellä nimismiehelle. Virolahdella perustetulle linnoitustyömaalle olisi tarvittu yhteensä 20 poliisia, mutta eihän meidän porukasta ollut lähettää sinne kuin meidät kolme. Virolahden nimismiehen tavoitettuamme hän lähti kuljettamaan meitä Harjun maatalouskoulun alueelle, jossa linnoitustyöt jo olivat käynnissä. Matkalla Harjuun nimismies kertoi, että meidät oli pyydetty paikalle pitämään järjestystä edellisenä sunnuntaina Harjussa järjestettyjen päivätanssien yhteydessä sattuneen välikohtauksen seurauksena. Harjun linnoitustyömaillahan oli vielä keväällä ruotsalainen työnjohto ja tanssit oli järjestetty eräässä ladossa, jossa suomalaiset työmiehet olivat luonnollisesti ryypänneet melko ankarasti. Jossain vaiheessa oli tullut suukopua ja suomalaiset olivat käyneet ruotsalaisen työnjohdon kimppuun. Ruotsalaiset olivat päässeet pötkimään karkuun, mutta tapauksen johdosta päätettiin työmaalle hankkia poliisit pitämään vastaisuudessa järjestystä yllä. Pyydetyn 20 poliisin sijaan työmaalle oli lähettää vain meidät kolme ja tulihan siinä hieman mietittyä, että mitä me sille porukalle oikein kolmestaan mahtaisimme.
Ruotsalaisen työnjohdon ja suomalaisten työmiesten välisenä yhdysmiehenä Harjussa toimi ratsumestari Aminoff, jolle nimismies heti Harjuun saavuttuamme meidät esitteli. Aminoff kertoi antavansa meille kolmelle valtuudet, joiden nojalla saimme esittää kenelle tahansa työntekijälle – asemasta riippumatta – lopputiliä, ja että ne, joille lopputiliä esittäisimme, myös tulisivat työmaalta potkut saamaan. Myöhemmät kokemukseni osoittivat, ettei Aminoff tämän sanoessaan liioitellut lainkaan. Majoituin aluksi kahden muun poliisin kanssa Harjun kartanon komeaan päärakennukseen ja saimme omaan käyttöömme työmaan pakettiauton. Työmaita oli tuossa vaiheessa useita eri puolilla Virolahtea ja päärakennuksessa meillä oli puhelin, johon soitettiin mikäli jollakin työmaalla syntyi mekkalaa. Ilmoituksen saatuamme kiirehdimme pakettiautolla työmaalle rauhoittamaan tilannetta.
Alku osoittautui melko hankalaksi, koska meillä ei ollut käytössämme esimerkiksi ainuttakaan putkaa. Esitin itse työmaan johdolle, että mikäli työmaalta saataisiin bensaa, voisin hakea Lappeenrannasta joutilaana olevan auton meidän poliisien käyttöön. Tähän suostuttiinkin ja sittemmin emme olleet enää riippuvaisia työmaan autosta. Työaika meidän pienellä poliisijoukolla oli käytännössä kellon ympäri. Ei siihen aikaan ollut työaikalakeja ja eipä toisaalta olisi ollut juuri minkäänlaisia vapaa-ajanviettomahdollisuuksiakaan, joten töitä tehdessähän se aika parhaiten kului. Työmailla me liikkuvat poliisit olimme lottien keskuudessa arvostettua porukkaa, sillä meidän läsnäolo yleensä aina rauhoitti tilanteen kuin tilanteen työmaalla. Yleensä aina työmaalle saapuessa olivatkin lotat heti ensimmäisenä tarjoamassa meille kahvia. Ja hyvää kahvia se olikin, kun sitä oli Ruotsista saatu, ei mitään korviketta, niin kuin se siihen aikaan usein tapasi olemaan.
Vuoden 1940 kevät ja kesä olivat työmailla melkoista rähinäaikaa. Haminassa oli näet viinakauppa, eikä ruotsalainen työnjohto oikein uskaltanut – kenties tansseissa sattuneen välikohtauksen säikäyttämänä – oikein suitsia suomalaisten työmiesten viinanhakumatkoja Haminaan. Tämän vuoksi työmailla viina virtasi ja sen seurauksena syntyi tietysti myös paljon tappeluitakin. Kesällä sattui sellainen tapaus, että viinanhakumatkalta Haminasta palaavan kuorma-auton lavalla makasi mies tapettuna. Tämä oli niin sanotusti viimeinen pisara ja maaherra määräsi viinakaupan suljettavaksi. Tämä rauhoittikin tilannetta huomattavasti, sillä lähimmät viinakaupat sijaitsivat tämän jälkeen Kotkassa ja Lappeenrannassa. Tämä pidensi tuntuvasti viinanhakumatkoja ja vähensi siten myös viinantrokausta työmaille. Me liikkuvat poliisit teimme ehdotuksen, että suurimmille työmaille rakennettaisiin myös putkia rähisijöitä varten. Tämä ehdotus myös pikaisesti toteutettiin. Putkat olivat lautarakennuksia, joten eihän niistä talvikäyttöön oikein ollut, joskin syksyä kohti meno työmailla rupesikin jo rauhoittumaan. Muutenkin piti suurimmat rikolliset kuljettaa Haminaan hieman kestävämpään putkaan. Koska meistä kolmesta ei kiireiltämme ollut näitä putkia vahtimaan, saimme myös Kotkasta avuksemme kaksi painijaa järjestysmiehiksi putkaan joutuneita vartioimaan.
Talvisodassa oli myös vankiloista vapautettu miehiä rintamalle poteroita täyttämään. Joukossa oli kovan luokan rikollisiakin, muun muassa murhamiehiä, eikä heidän sodan päätyttyä tarvinnut enää palata vankilaan. Tästä joukosta moni pestautui linnoitustöihin, ja aiheutti rikoksiin taipuvan luonteenlaatunsa vuoksi meille sittemmin paljon lisätöitä. Meillä kolmella liikkuvalla poliisilla ei muilta kiireiltämme luonnollisesti ollut aikaa suorittaa rikollisten kuulusteluja, minkä vuoksi saimme lääninrikospoliisilta yhden komisarion ja kaksi kuulustelijaa epäiltyjä rikollisia kuulustelemaan. Monesti työmailla sattuikin esimerkiksi sellaisia tapauksia, että palkkapäivänä oli lottien ruuanjakopisteelle jonottaessa monelta mieheltä kadonnut haalarin taskusta lompakko. Katosipa kerran Haminan rautatieasemalta Ruotsista lähetetty paineilmakompressorikin. Kompressori oli lastattu rautatievaunusta jonkin kuorma-auton lavalle ja viety matkoihinsa. Näitä tapauksia me sitten avuksi saamiemme poliisien kanssa selvittelimme, kompressorin kohtalo tosin jäi hämärän peittoon. Me poliisit saimme lopulta oman parakinkin henkilömäärän kasvettua.
Suurilla työmailla liikkui luonnollisesti myös suuret määrät rahaa. Joku meistä poliiseista oli tavallisesti toimiston tyttöjen pyynnöstä autossa mukana, kun he hakivat Haminasta rahaa työntekijöiden palkanmaksua varten. Työmaakonttorissa saattoi palkkapäivänä olla kassakaapissa rahaa kaksikin miljoonaa markkaa, mikä olisi luonnollisesti ollut houkutteleva saalis roistolle. Kerran Säkäjärvellä sattuikin niin, että palkkapäivää edeltävänä yönä oli konttorin kassakaappi koetettu räjäyttää auki. Varas pelkäsi ilmeisesti setelirahojen kärähtävän räjäytyksen yhteydessä ja käytti sen verran pientä räjähdyspanosta, ettei kaappi auennut, hyllyt kaapin sisällä vain menivät kasaan. Teosta epäiltiin erästä kotkalaista miestä, joka oli ollut työmaatoimistossa töissä. Asiasta ei kuitenkaan koskaan päästy varmuuteen, sillä ryöstöyritystä seuraavana päivänä hän ampui itsensä Kotkassa, mikä tietysti johti meidät häntä ylipäätään epäilemäänkin. Samaisen miehen epäiltiin muuten olleen mukana myös aiemmin mainitsemassani paineilmakompressorivarkaudessa.
Kun saimme lisää poliiseja Virolahdelle, siirrettiin minut ja työparini talven tullen Miehikkälään suitsimaan Lappeenrannasta työmaille harjoitettua viinan trokaamista. Miehikkälässä olot olivat Virolahteen verrattuna hieman rauhallisemmat, joskin olin kyllä itse eräällä työmaalla saada puukosta. Työmaan ruokalassa oli järjestetty parakkitanssit. Tanssien aikana syntyi jostakin asiasta kahden työmiehen kesken melkoinen meteli, jota sitten menin rauhoittelemaan. Toinen miehistä kuitenkin tempaisi puukon esiin ja alkoi minua sillä uhkailemaan. Kerroin kuitenkin miehelle, etten aikonut poistua paikalta hänen puukonheiluttelunsa säikyttämänä, vaan että ampuisin hänet, mikäli hän koettaisi käydä päälleni. Aluksi puukkojunkkari ei meinannut minua uskoa, mutta toinen miehistä onnistui lopulta taivuttelemaan tämän pudottamaan puukkonsa. Tilanne ei kuitenkaan ollut tällä selvä, sillä kun olin myöhemmin yöllä palaamassa tansseista parakeillemme, huomasin samaisen puukkoa heilutelleen miehen väijymässä minua polun varrella erään suuren kuusen takana. Josta-kin hän oli saanut käsiinsä uuden puukon, jolla kai aikoi iskeä minua selkään ohitettuani hänen kyttäyspaikkansa. Onneksi olin kuitenkin tilanteen tasalla ja kiirehdin antamaan miekkoselle oikean suoran päin näköä. Iskuni tipautti miehen polun varteen kanveesiin ja itse jatkoin matkaani parakille. Seuraavana päivänä työparini kertoi, että ukon naama oli ollut sen näköisessä kunnossa, että tämä tuskin tulisi enää lähelleni puukkoa heiluttelemaan.
Viina oli ylivoimaisesti suurin meitä poliiseja linnoitustöissä työllistänyt tekijä. Ammattimaisia trokareita emme saaneet kiinni kertaakaan, kyseessä oli pikemminkin yksittäisten työmiesten satunnaisilta kaupunkikäynneiltään mukanaan tuomien ”tuliaisten” kaupittelu. Miehikkälän suunnalla suorittamamme Lappeenrannasta palaavien autojen ratsiat eivät tuottaneet toivomiamme tuloksia, sillä viinaa ei juurikaan löytynyt. Tämän vuoksi minut siirrettiin vuoden 1941 kesäkuun alussa takaisin Virolahdelle valvomaan liikekannalle laitettavan armeijan palvelukseen astuvien sotilaiden asianmukaista käyttäytymistä. Virolahdella puutuimme tapaukseen, jossa Haminasta ryyppyreissulta taksilla palaamassa ollut linnoitustyömiesporukka yritti maksaa taksikyytinsä työmaan bensapumpusta taksikuskin tankkiin polttoainetta lorottamalla. Kuskille tällainen järjestely tietysti sopi paremmin kuin hyvin, olihan bensiinistä Suomessa tuolloin huutava pula ja nestemäisen polttoaineen jakelu korttien varassa. Me poliisit kuitenkin laitoimme tällaiselle toiminnalle stopin heti siitä vihiä saatuamme.
Jatkosodan sytyttyä jouduin jälleen rintamalle ihan tavallisen sotamiehen tehtäviin, joissa seuraavat kolme ja puoli vuotta sitten kuluivatkin. Sodan jälkeen jatkoin poliisin uralla vaihtelevissa tehtävissä, mutta jälkeenpäin on tullut todettua, että linnoitustöissä liikkuvana poliisina vietetty aika oli kyllä oman poliisiuran vaikeinta aikaa. Siellä oli niin paljon kaikennäköistä porukkaa meidän pienen joukon valvottavana, että välillä tuli mietittyä, että näinköhän me kaikki sieltä hengissä päästään pois. Linnoitustöissä suurin työllistäjä meillä oli alkoholin myötävaikutuksella syntyneet erilaiset rähinät, niin kuin tuntuu nykypäivänkin poliisilla olevan. Ainoa käytössä ollut rangaistus oli oikeastaan töistä erottaminen, minkä ansiosta toki saatiinkin työporukoista pahimmat räyhääjät puhdistettua pois. Se, että muutkin työntekijät huomasivat kuinka helppoa linnoitustöistä oli saada kenkää – autokyydillä lähimmälle sotilaspoliisin tarkastuspisteelle, työmaakortti pois ja passitus kotimatkalle – vaikutti toki yleisemminkin käyttäytymiseen työmailla. Tuntipalkka oli hyvä, ruoka oli kahvin tavoin hyvää ja edullista, majoitus ilmainen ja tupakat länsimaisia. Eipä näitä etuja puntaroituaan monella ollut enää haluja hankkia itselleen potkuja humalapäissään riehumalla.
