Hanellin laatima linnoitussuunnitelma valmistui 8.5.1940 ja ylipäällikkö Mannerheim hyväksyi sen kol-me päivää myöhemmin, mutta itse linnoitustyöt oli ehditty aloittaa jo huhtikuun puolivälissä. Ensimmäiset lapionpistot upposivat maahan Virolahden Ravijoella 17.4.1940. Uuden pääpuolustuslinjan rakennustöiden käytännön toteuttamisessa edellytettiin saumatonta yhteistyötä laitteiden maastoon sijoittamisesta vastanneiden armeijan joukkojen komentajien ja rakennustöiden teknisten johtajien välillä. Näin rakennettavista linnoitteista saataisiin sekä rakennustekniikkaa että taistelutoimintaa silmälläpitäen paras hyöty irti.
Linnoitustoimiston alaisuudessa toimineiden linnoitusrakennusjoukkojen työntekijät oli palkattu tehtäviinsä vapailla työsopimuksilla siviilityövoimasta. Talvisotaa edeltäneitä Karjalan kannaksen vapaaehtoisia linnoitustöitä tehtiin nimensä mukaisesti palkatta. Kannaksen linnoitustöiden vapaaehtoistyövoiman hankinnasta ja töiden organisoinnista päävastuun kantoivat Akateeminen Karjala-seura ja suojeluskunnat. Talvisodan jälkeen oltiin kuitenkin tilanteessa, jossa suurin osa potentiaalisista vapaaehtoisista linnoittajista oli jäänyt armeijan palvelukseen. Tämän vuoksi vapaaehtoistyövoiman käyttö Salpalinjan rakennustyömailla vaikutti poissuljetulta vaihtoehdolta. Näin ollen Salpa-aseman linnoitustyömaille päätettiin työvoima hankkia siviilirakentajia töihin palkkaamalla. Linnoitustyöt tarjosivat myös hyvän mahdollisuuden Suomessa vallinneen sodanjälkeisen työttömyyden hoitamiseen ja koska työvoiman tarve oli varsin mittava, otettiin työhön rakentajia ikään ja yhteiskunnalliseen taustaan katsomatta ympäri Suomen. Ennen kaikkea töihin haluttiin kaupunkien ja kauppaloiden asukkaita, sekä karjalaista evakkoväestöä. Maaseudun asukkaiden käyttöä linnoitustöiden työvoimana koetettiin välttää, sillä maan elintarviketuotanto haluttiin säilyttää mahdollisimman tehokkaana.
Linnoittamisen työnjaossa noudatettiin periaatetta, jonka mukaan armeijan joukot suorittivat esimerkiksi taisteluhautojen rakentamisen, piikkilankaesteen virittämisen ynnä muut ”kirveellä ja lapiolla” hoituneet tehtävät; kun taas ansiotyöhön palkatut rakennusmiehet suorittivat muun muassa betonin-valua ja louhintatöitä edellyttäneet, erikoisammattitaitoa ja -työkaluja vaatineet työt. Vaativimpiin louhinta- ja rakennustöihin palkattiin urakkasopimuksilla alalla toimineita rakennusliikkeitä, joilla oli omasta takaa asettaa töihin ammattitaitoisen työvoiman lisäksi myös niissä vaaditut koneet ja erikoisvälineet, joista armeijalla oli huutava pula. Päteviä rakennusmiehiä houkuteltiin linnoitustöihin keskimääräistä paremmilla palkoilla. Lisäksi työmaiden johdolla oli myös käytössä melko leveä palkkahaitari, jonka turvin voitiin haluttaessa hyvästä työstä maksaa päteville ja ahkerille työmiehille parempaa palkkaa. Hyvien palkkojen onkin sanottu houkutelleen välirauhan aikaisille linnoitustyömaille silloisen rakennusalan ammattilaisten parhaimmiston.
Linnoitettavat alueet sijaitsivat monin paikoin erämaassa, kaukana asutuksesta ja teistä. Tämän vuoksi työt käynnistyivät monessa paikassa teiden ja linnoittajien lautaparakkikylien rakentamisella. Ruokala-, toimisto- ja majoitusparakeista koostuneet parakkikylät muodostuivat linnoitustöiden aikana varsin omavaraisiksi yhteisöiksi, joissa työskenteli rakentajien lisäksi toimistotyöntekijöitä, suutareita, partureita, pyykkäreitä ja lottia, jotka kantoivat vastuun työntekijöiden muonittamisesta. Monesti etenkin varttuneemmat työmiehet kuitenkin vierastivat parakkikylien ajoittain varsin levottomaksi äitynyttä elämää ja asuivat mieluummin paikallisten asukkaiden luona kortteerimajoituksessa. Varsinaisen linnoittamisen suorittivat tehtävään perustetut, rakennusmiehistä muodostetut työryhmät, joiden vahvuus oli keskimäärin 500 miestä. Työryhmää johti tavallisesti rakennusmestari tai -insinööri. Työryhmiä puolestaan johtivat työpiirit, joiden alaisuudessa oli tavallisesti kolmesta viiteen työryhmää.
