Salpa-aseman rakentaminen oli 1940-luvulla sotaa käyvälle Suomelle valtava ponnistus, jota itse linnoitustöiden johtaja Edvard Hanell luonnehti ”koko Suomen insinöörikunnan voimannäytöksi”. Linnoitustöissä kehitettiin tuntuvasti erinäisiä louhinta- ja betonirakennustekniikoita, jotka ovat sittemmin tulleet hyötykäyttöön myös rauhan ajan rakennustöissä. Salpalinjan rakentamisessa käytettiin alan uusimpia tekniikoita yhdistettynä talvisodassa karttuneisiin kokemuksiin, jolloin syntyi yksi toisen maailmansodan parhaista puolustusasemista. Työsaavutuksina mitattuna linnoittajien työpanos on vaikuttava: Salpalinjaan rakennettiin yhteensä 728 erilaista teräsbetonikorsua, asepesäkettä ja luolaa; puisia kenttälinnoitteita yli 3 000 kappaletta; noin 225 kilometriä panssarivaunun kiviestelinjaa; 315 kilometriä piikkilankaestettä, 130 kilometriä panssarikaivantoa ja yli 350 kilometriä taistelu- ja yhteyshautaa.
Kesän 1944 taisteluissa suomalaisten sotilaiden keskuudessa Salpa-asema nähtiin eräänlaisena ”viimeisenä puolustuslinjana”, jonka on sanottu muodostaneen kesän 1944 torjuntataisteluissa armeijan henkisen selkärangan. Sotilailla oli tiedossa, että kaukana selustassa sijainnut Salpalinja oli vahvin maassa koskaan rakennetuista puolustuslinjoista, johon joukot ehdittäisiin keskittää vielä rintaman mahdollisesti murtuessakin. Suomen armeija osoittautui toisen maailmansodan aikana erittäin kyvykkääksi maansa puolustajaksi. Epäilemättä se olisi myös Salpalinjaa miehittäessään muodostanut vastustajalle sellaisen esteen, että sen murtamiseksi olisi jouduttu linjalla käymään Pohjolan historian suurimmat ja ankarimmat taistelut.
Tämä tiedettiin myös Neuvostoliitossa. Salpa-asemaa ei ollut mahdollista kiertää, eikä maan sodanjohdon piirissä oltu enää alkukesän raskaiden taisteluiden jälkeen halukkaita – suurella todennäköisyydellä suuria miehistötappioita vaativaan – yritykseen Salpalinjan murtamiseksi. Neuvostojohto oli havainnut, ettei suomalaisten puolustus ollut suuren ylivoimankaan turvin helposti murrettavissa ja kaikki Suomen rintamalta liikenevät joukot päätettiin suunnata tärkeämpään tehtävään, Saksan lyömiseen Keski-Euroopassa. Ratkaisu säästi epäilemättä suuren määrän ihmishenkiä puolin ja toisin.
Toista maailmansotaa seuranneen kylmän sodan aikana Salpalinjan olemassaolosta ei Suomessa puhuttu suureen ääneen – olihan maan itärajaa halkovan massiivisen puolustuslinjan olemassaolo hieman kiusallinen asia maassa, jolla oli voimassaoleva sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta Neuvostoliiton kanssa. Käytännössä ainoita, jotka armeijan henkilökunnan ja linnoitustyöntekijöiden ohella Salpa-aseman olemassaolon tiedostivat ja muistivat, olivat Salpalinjan halkomien kuntien asukkaat, joiden oli kuitenkin annettu ymmärtää, että aiheesta olisi parasta vaieta. Kylmän sodan liennyttyä voitiin erinäisiä Salpalinjan kohteita ryhtyä kunnostamaan museo- ja matkailukäyttöön. Malliesimerkkejä näistä ovat muun muassa Virolahden Bunkkerimuseo ja Miehikkälän Salpalinja-museo Kaakkois-Suomessa, sekä lukuisat muut pitkin itärajaa sijoittuvat kohteet aina Suomenlahdelta Lappiin. Salpalinja on nykypäivän Suomessa menneen ajan konkreettinen monumentti ja muistomerkki. Itärajan turvaksi rakennetulla puolustuslinjalla vieraillessaan matkailija saa paikasta riippumatta sävähdyttävän vaikutelman suomalaisten lujasta tahdosta ja kovista ponnistuksista itsenäisyyden säilyttämiseksi toisen maailmansodan vaikeina aikoina.
