Talvisodan päättäneen Moskovan rauhan seurauksena Suomi menetti Neuvostoliitolle suuren määrän maa-alueitaan. Suomi onnistui kuitenkin säilyttämään itsenäisyytensä, joskaan maan sodanjohdon piirissä ei rauhan pysyvyyteen suhtauduttu kovinkaan luottavaisin mielin. Talvisodassa Neuvostoliitolta oli jäänyt saavuttamatta päätavoite eli koko maan valtaaminen ja liittäminen neuvostotasavaltojen liittoon. Suomessa uskottiin, että ennemmin tai myöhemmin Neuvostoliitto aloittaisi uuden hyökkäyssodan, jolla se saattaisi talvisodassa puolitiehen jääneen valloitusretkensä päätökseen.
Moskovan rauhan seurauksena Suomen uusi itäraja sijaitsi puolustuksen kannalta aiempaa huomattavasti epäedullisemmassa maastossa. Suomenlahden ja Laatokan välissä sijainnutta kapeaa Karjalan kannasta oli esimerkiksi kannaksella virtaaviin jokiin tukeutuen kyetty puolustamaan verrattain vähäistä sotavoimaa käyttäen, kun taas uudella rajalla vesistöihin tukeutuminen ei ollut samalla tavoin mahdollista. Tätä taustaa vasten Suomen sodanjohto piti ensiarvoisen tärkeänä uuden itärajan mahdollisimman nopeaa ja vahvaa linnoittamista. Armeijan ylipäällikkö, marsalkka C.G.E. Mannerheim, tekikin asiasta päätöksen Mikkelin lähistöllä sijainneessa Inkilän kartanossa käytyjen neuvottelujen päätteeksi 22.3.1940 – jo yhdeksän päivän kuluttua talvisodan päättymisestä. Ratkaisuun vaikutti epäilemättä se, että talvisodan aikana Suomen pääpuolustusasemasta Mannerheim-linjasta kertyneet kokemukset olivat varsin positiivisia. Vahvan linnoituksen oli todettu tuottavan puolustajille huomattavia etuja taisteltaessa miesmäärältään ja tulivoimaltaan ylivoimaista vihollista vastaan.
